En yleensä lue nuortenkirjoja enkä fantasiaa. Scifistä pidän (alagenrestä riippuen), mutta fantasia ei ole minun juttuni.
Otherbound on kuitenkin, paitsi kaverini Corinne Duyvisin (josta olen tehnyt myös lehtijutun ja ottanut promokuvia hänelle) kehuttu ja paljon huomiota saanut esikoisromaani, enemmän tai vähemmän cripficiä. Myös muut vähemmistöt ovat siinä merkittävässä roolissa.
Päähenkilöinä on köyhä jalka-amputoitu ja epileptikoksi diagnosoitu latinopoika Nolan sekä viittomakielellä kommunikoiva biseksuaali palvelustyttö Amara. Kirjaa kerrotaan sekä Nolanin että Amaran näkökulmasta, osittain omissa luvuissaan, osittain sekaisin, eri kirjasimilla erotettuna. Tämä toimi hyvin.
Todellisuudessa Nolanilla ei ole epilepsiaa, vaan aina sulkiessaan silmänsä hän siirtyy Amaran maailmaan. Tämä aiheuttaa paljon ongelmia ja pari kertaa Nolan vajoaa jopa koomaan. Koulunkäynnistä ei tule mitään.
Vuosien ajan Nolan elää Amaran kehossa osan ajasta ilman, että tyttö tietää siitä mitään, mutta lopulta hän oppii ohjaamaan Amaraa. Amara on maanpaossa elävän kirotun prinsessa Cillan suojelija, koska hän pystyy parantamaan omat vammansa, mistä on tämän kirouksen kannalta yllättävä hyöty.
Lopulta vammaisuus on kirjassa minusta aika pienessä roolissa. Nolanin epilepsia ei tosiaan ole epilepsia ja jalkaproteesilla on vähän käytännön relevanssia. Amara on teknisesti vammainen, koska häneltä on lapsena leikattu kieli, mutta koska näin tehdään palvelustytöille aina hänen maailmassaan, se tuntuu enemmän luokka-asialta kuin vammaisasialta.
Yhteiskuntaluokka on vähemmistöasioista se, joka kirjassa näkyy parhaiten. Nolanin Arizonassa asuva perhe on köyhä ja äiti ottaa Nolanilta salaa uuden työpaikan, jotta heillä olisi varaa maksaa pojan kalliit epilepsialääkkeet. Amara taas edustaa palvelijana alhaista kastia. Tavallaan hän on Cillan kaveri, tavallaan se on ajatuksenakin mahdoton.
Kirja tempaa mukaansa kuten kuuluukin. Cory kirjoittaa myös kauhua ja välillä mukana on aika häijyjäkin kohtauksia. Pakomatkaa, piilottelua, taisteluita, menoa ja meininkiä. Cory hallitsee kuitenkin rytmityksen ja hengähtääkin saa juuri sopivasti. Hän kirjoittaa taitavasti eikä juoni ole kovin ennalta-arvattava – silloin kun luulee että se tulee olemaan, onkin väärässä.
Itseäni kuitenkin häiritsi kirjan maaginen ympäristö – sellainen ei vain ole minun juttuni. Taikuus on Amaran kotimaassa Dunelandsissa hyvin monimutkainen juttu. Maageja, kirouksia, alttareita, taikatatuointeja, ankkureita, pysäytys- ja havaitsemisloitsuja ja parantamista.
Jos taikoo liikaa, tulee “backlashia” eli henget suuttuvat ja siitä seuraa melkoinen kosminen riehunta. Kaikkein huonoin juttu on, jos kaksi taikaa osuu päällekkäin, esimerkiksi tyyppi on jo kirottu tai ankkuroitu ja häneen kohdistaa toisen loitsun, jolloin lopputulos on arvaamaton.
Koko systeemi tuntui liian monimutkaiselta ja roolipelimäiseltä. Tuollaisessa taikuudessa on aina se, että sitä voi käyttää miten lystää. “Oho, kirjoitinpa juoniaukon. Ei hätää, tähän voi keksiä jonkun taikuussäännön, joka korjaa sen.” En siis sano että sitä näin tässä välttämättä käytettäisiin, mutta tosiaan, en ole ihan kohderyhmää tälle.
Muuten Dunelands oli hauska paikka, siinä nimittäin on otettu paljon vaikutteita Hollannista. Löytyy kanavia ja paikka nimeltä Teschel (vrt. Hollannin Texel, joka ääntyy “Tessel”), henkilö nimeltä Maart, poff-leivonnaiset jne. Dunelandsissa puhutaan Dit-nimistä kieltä, joka on tainnut lainata hollannista ainakin ie-kirjaimen.
Viittomakieltä olisi kirjassa voinut kuvata enemmän, varsinkin kun Cory on sitä itse opiskellut. Itse ihmettelin, että miten palvelijoiden käyttämällä viittomakielellä voi viestiä niin erikoisia ja abstrakteja konsepteja, tuntui että lähinnä erisnimet piti viittoa kirjaimittain tai niille piti keksiä uusi viittoma. Olisi ollut hauska kuulla, että vaikkapa “X viitotaan viittomalla Y ja Z peräkkäin”. Viittomia taidettiin kuvata vain aivan pari.
Muutenkin kuvailua olisi voinut olla kirjassa himpun verran enemmänkin, vaikka yleensä en ole sen suuri ystävä, ja käytän sitä omissa teksteissäni aika vähän. Mutta kun liikutaan toisissa todellisuuksissa, niistä voisi kuulla enemmänkin.
Yksi ongelma kirjassa oli Nolanin epilepsialääkityksen kuvaaminen, jossa oli virheitä ja vähintään epärealistisia piirteitä (tehoton monoterapia refraktorisessa epilepsiassa?). Vaikka itse “epilepsia” olikin taikuutta, hoito sijoittui kuitenkin reaalimaailmaan.
